ajatuksia

Herään miekkosen herätykseen. Nousen seuraksi aamupuuhille. Ihana aamu, höpötellään kaksin sohvalla. Ulkona on kirpeä pakkanen eikä pilven pilveä, tulisi taas kauniin kirkas pakkaspäivä sekä hienot auringonnousut ja -laskut, ajattelin. Mies lähti töihin, minä jäin yksin kotiin. Usein hieman synkistyn yksin jäädessäni, mutten tällä kertaa. Olin päättänyt, että tänään on hyvä päivä, oli tulossa niin kaunistakin, saisin myös leipoa tänään ja aioin saada asioita tehdyksikin.

Palasin takaisin sohvalle ja hörpin aamukahviani loppuun katsellen eilisiä snäppejä. Aikani siinä oltuani kahvi loppui ja päätin ryhtyä töihin. Tahdoin olla ahkera, joten aloitin eilisistä tiskeistä. Aikani hyväksi käyttäen laitoin myös psykologian luennon pyörimään taustalle kertaukseksi. Hyvän tuulisena ja energisenä käärin hihani ja ryhdyin hommiin. Eipä aikaakaan kun KRÄKS. Meidän ainut uunivuoka, oli tippunut vesineen lattialle ja särkyi miljoonaksi siruksi. Hyväntuulisuuteni oli tipotiessään ja itkuhan siitä tuli.

Aikani siivoiltuani sotkua ja itkua väännettyä olin saanut tarpeekseni pahasta mielestä. Aurinko oli noussut ja paistoi sälekaihtimien välistä kullan keltaisen raidallisena asuntoomme. Ah ihanaa. Aloitan pizzapohjan teon, kuuntelen luentoa yhä. Aloitan jopa kirjoittamaan esseetä. Inspiroidun tehtävään, mikä ihana tunne, Jännitän nouseekohan pizzapohja lainkaan. Se onnistui täydellisesti! Selailen jopa avoimia työpaikkoja lisätienestit takaraivossa (ei olisi nimittäin yhtään pahitteeksi $$$) ja pohdin jaksaisinko opintojen ohella oikeasti työskennellä. Kunnianhimoinen ajatus. Lukujärjestykseni ei ole kovin täysi mielestäni ja iltaisin ja viikonloppuisin olisi kyllä aikaa. Syksy osaltaan todisti jo, että yliopistossa opiskelu vaatii hurjan paljon itsenäistä työskentelyä ja itseään niskasta kiinni ottamista. Muttamutta pienet tunnit eivät olisi silti pahitteeksi ja jaksaisin opiskella myös..

Huomaamattani suurin osa ajastani kuluu siivoiluun, ruuanlaittoon ja taas siivoiluun. Näprään myös lainapuhelinta epätoivoisesti ja turhaudun. Milloin saan oman rakkaan jo pois huollosta..? Ikiaikaisen luurin käytöllä on kyllä ollut etunsa. Huomaan miten suuresti olen addiktoitunut puhelimen käyttöön. Ja mitä varten? Aivan turhaan päivittämiseen ja muiden turhakkeiden selaamiseen! Tämä aika (..kaksi päivää..) on opettanut minulle sen, että tahdon jatkossa keskittyä olennaisempiin asioihin, kuten niiden opiskelutehtävien ja tenttikirjojen lukemiseen tehokkaammin  ja tämän blogin päivittämiseeen kuin olemalla vain puhelimella. Jospa minulla jäisi aikaa sitten työskennellä opintojen ohella jos vain unohtaisin puhelimeni pois kuvioista.

Tässä minun aamupäiväistä ajatuksen virtaa! Nyt noukin pizzan pois uunista, pakkaan salikassini ja riennän miekkosen kanssa hikoilemaan salille!

-Maija